Mä oon niin kyllästyny. Mie oon kyllästyny turhiin toiveisiin, haaveisiin, kuvitelmiin. Kyllästyny epäonnistumisiin ja pettymyksiin. Mie oon niin kyllästyny tulemaan petetyks ja satutetuks.
Mutta silti mä en koskaan opi. Yhä mä elätän uusia, turhia toiveita, haaveita, kuvitelmia. Joudun epäonnisstuun ja pettymään kerran toisensa jälkeen. Mä vihaan sitä.
Sä sanot että sua kiinnostaa, sä puhut mulle niinkun oikeasti olisit kiinnostunut tietämään mitä teen juuri sillä kyseisellä hetkellä. Puhut mulle niinkun olisin jotain spesiaalia, erikoista, tärkeetä. Puhut mulle niinkuin meidän välillä oikeasti olisi se ystävyys, ja ennenkaikkea niinkuin se voisi milloin tahansa muttua joksikin muuksikin. Saat mut uskomaan että oikeasti haluaisit olla mua lähellä ja antaa mun kouluttaa sua. Muistat asioita joita oon sanonu joskus ja muistutat miun vitseistä.
Tekstareilla.
Mutta sitten, kun me oikeasti nähdään, kun mä oikeasti olisin siinä kosketusetäisyydellä tai kun mun kanssa vois ees jutella niin että näkee silmät, mua ei yhtäkkiä ole sulle olemassakaan. On vaan se. Mä oon sulle kun ilmaa, ja mun seuraan ovat kaikonneet myös kaikki ne merkitseviltä tuntuneet sanat, hymiöt, lupaukset.
Mä oon niin kyllästyny sun peliin, jonka toiselle osapuolelle sä oot unohtanu kertoo säännöt. Mä en oo mikään viihdyttäjä sillon kun on tylsää eikä parempaakaan tekemistä. Mä välitän susta oikeasti, ja sä tiedät sen. Mutta mä en jaksa enää tätä sun kissa-hiiri -leikkiä kun en tiedä onko mun koskaan edes mahdollista saada sua kiinni.
Mutta mä tiedän, että seuraavan kerran kun mun puhelin piippaa, mä vastaan sulle vuolain sanoin hymiöillä maustettuna.
Vaikka mä tiedän että huomenna, kun me nähdään oikeasti, mua ei sulle enää ole.
Irina – Kipu Kasvattaa
Mikä mussa on vikana?
Mikä saa sinut pelkäämään kättä ojentaa?
Mä en vieläkään tajua,
Mitä siinä voi menettää, jos heittäytyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti